“Taulutietokone (tai paneelitietokone, engl. tablet personal computer eli tablet PC) on kannettavien tietokoneiden alaluokka. Taulutietokonetta ohjataan koskettamalla näyttöä joko sormin tai osoitinkynällä eli styluksella, jolla korvataan hiiri ja näppäimistö.” (Lähde: Wikipedia)

Palautin viime viikolla gradututkielmani tutkimussuunnitelman Tampereen yliopistoon. Tarkoitukseni on tutkia sitä, miten eri lehtien päätoimittajat suhtautuvat tablet-, eli taulutietokone-julkaisuihin.

Aihe on kiinnostanut minua jo kauan. Lehtialalla on edessään suuri muutos, kun kosketusnäytöllisille koneille suunnitellut lehdet saavuttavat vähitellen lukijoiden kiinnostuksen. Ja niin tapahtuu jossain vaiheessa,  vaikkeivät kaikki Applen iPad-koneelle – saati muille taulutietokonelehdille – asetetut odotukset ole  vielä toteutuneet.

Mitä tämä muutos sitten tarkoittaa? Pohdintojeni perusteella tablet-lehtien yleistymisellä on ainakin neljä seurausta:

Ensinnäkin paperilehtien lukijamäärät laskevat entisestään ja menettävät erityisesti nuoria lukijoita. Paperilehdet eivät kuole, mutta niiden ylivalta julkaisuformaattina vähenee merkittävästi.

Toiseksi erityisalojen lehdet kasvattavat lukijamääriään. Esimerkiksi järjestöjen on helppo jakaa julkaisuitaan sähköisessä muodossa. Samalla pienten lehtien suurin kompastuskivi, eli kalliit painatus- ja jakelukulut poistuvat.

Kolmanneksi ulkomaalaisten lehtien sähköinen myynti Suomessa kasvaa. Lehtien tablet-versiot ilmestyvät kaikkialla maailmassa samaan aikaan ja ne ovat usein halvempia kuin kioskilta ostetut painokset.

Neljänneksi mikromaksuihin perustuvat jälkimarkkinat kasvavat. Julkaisut voivat esimerkiksi myydä vanhojen lehtien tiettyjä osastoja tai erikoisliitteitä tablet-versioina. Lehtien täytyykin siksi tuottaa paljon ns. ajatonta sisältöä.

Lehtien toimitukset joutuvat muutaman vuoden sisällä sopeutumaan kaikkiin edellä mainittuihin muutoksiin.

Kukaan ei vielä osaa sanoa, milloin tablet-lehdet yleistyvät. Ilmiö on niin uusi, ettei kosketusnäytöllisille tietokoneille ole vielä edes vakiintunutta nimeä. Onko kyse lukulaittesta, taulutietokoneesta, lätyskästä vai huonosti suomen kieleen sopivasta tabletista? Helsingin Sanomien nimikilpailun mukaan näpelöille sormitietokoneita.

Täytyy kuitenkin muistaa, että uudet ilmiöt rantautuvat kulttuuriin yllättävän nopeasti. Vielä viisi vuotta sitten tuskin kukaan suositteli uutisia Facebookissa. Kymmenen vuotta sitten televisio-ohjelmien katsominen kotitietokoneella kuulosti naurettavalta ajatukselta.

Mitä ajattelemmekaan tablet-lehdistä 15 vuoden päästä?

Lukulaitekirjat eivät ole vielä yleistyneet, vaikka niistä on puhuttu mediassa jo useita vuosia. Ohessa Tampereen yliopiston Utain-lehteen kirjoittamani uutinen aiheesta, joka valottaa hieman ongelman syitä.

——————————————————————————————————————–

Sähköisten kirjojen kauppa kangertelee

Suomalaiset kirjakustantamot toivat syksyllä markkinoille kymmenittäin lukulaitteille ja taulutietokoneille julkaistuja e-kirjoja. Kirjakauppiaat eivät silti vielä ole vakuuttuneita sähköisten kirjojen menekistä.

– Ennen joulua meillä oli kovat odotukset. E-kirjojen myynti ei ole kuitenkaan käynnistynyt odotetusti, kertoo Suomalaisen Kirjakaupan verkkokanavan päällikkö Tomi Mäkinen.

NetAnttilan osastopäällikön Ville Pyöttiälän mielestä e-kirjojen myyntiä haittaa se, etteivät suomalaiset ole vielä innostuneet ostamaan kannettavia lukulaitteita. Ilman niitä eivät myöskään kirjat mene kaupaksi.

– Ei myynti hetkessä räjähdä, Pyöttiälä muotoilee.

Valtio syö kustantajien haaveita

Kirjakustantaja Otavan kustannuspäällikkö Fredrik Rahka muistuttaa, että Yhdysvalloissakin e-kirjat löivät itsenä läpi vasta useiden vuosien ponnistuksien jälkeen.

Nykyään sähköiset kirjat muodostavat noin kymmenesosan Yhdysvaltojen kirjamyynnistä.

– Mielestäni myynti on silti vastannut odotuksia, jopa ylittänyt ne. Mutta eihän tämä vielä tietenkään muuta ole kuin tulevaisuuteen tähtäävää toimintaa, Rahka sanoo.

Myös Talentum on vielä varovainen arvioimaan sähkökirjojen tulevaisuutta.

– Vuoden päästä olemme viisaampia. Ruotsissakin ollaan tällä alalla paljon pidemmällä, Talentumin sisältömyynnin päällikkö Veli-Pekka Matilainen arvioi.

Kustantajien mielestä sähköisten kirjojen arvonlisäveroa pitäisi silti heti laskea. E-kirjojen vero on 23 prosenttia, mikä on 14 prosenttiyksikköä korkeampi kuin painetuissa kirjoissa.

Juuri veron takia e-kirjat ovat vain hieman painettuja kirjoja halvempia.

– Kyseessä on sama teos luki sitä kirjana tai ruudulta. Siksi myös verokannan pitäisi olla sama, Matilainen sanoo.

Kasvava tarjonta ruokkii kauppa

Suurimpien kirjakauppojen verkkopalvelut tarjoavat nykyään useiden satojen e-kirjojen valikoimaa ja tarjontaa on tarkoitus kasvattaa ripeästi.

Otava on julkaissut vajaat 100 e-kirjaa, joiden joukkoon mahtuu muun muassa Juha Itkosen, Anja Snellmanin ja Matti-Yrjänä Joensuun tuotantoa. Ammattikirjakustantaja Talentum on ilmoittanut siirtävänsä lähes kaikki bisneskirjansa elektroniseen muotoon.

– Kun valikoimissamme on 10 000 suomalaista titteliä, alkaa kauppa varmasti vetää, Mäkinen ennustaa.

Mäkisen mielestä e-kirjoissa on parasta se, että lukulaitteeseen mahtuu vaikka koko kotikirjasto. Toisaalta kirjoihin voi myös tehdä helposti merkintöjä, eivätkä sivut mene hiirenkorville.

Kustannuspäällikkö Rahkan mukaan laitteiden käyttäminen on nykyään huomattavasti helpompaa kuin aiemmin, minkä ansiosta yhä useammat ihmiset uskaltavat kokeilla niitä.

Sähköisiin kirjoihin voi lisätä myös kuvia, videoita ja vuorovaikutteisia pelejä. Yksi esimerkki on iPad-taulutietokoneelle julkaistu Herra Hakkaraisen Aakkoset. Otavan julkaiseman kirjan avulla lapset voivat kuunnella, miten kirjaimet äännetään.

– Kirjan kanssa halutaan kuitenkin rauhoittua. Sisältö ei saa hypätä liikaa silmille, Rahka huomauttaa.

Jutun alkuperäinen verkkoversio löytyy täältä.
Lisäksi juttuun kuuluu kaksi kainaloa:
- Sähkökirjat saapuivat kirjastoihin
- Sähkökirjaa voi lukea ilman sähköä

Kirjoitin näytelmän. No, ainakin tavallaan. Osallistuin nimittäin keväällä järjestetylle käsikirjoituskurssille, jonka lopputulosta voi ihastella Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasila -näyttämöllä elokuun lopulla. Yhteensä näytelmän käsikirjoitusprosessiin osallistui 14 nuorta aikuista. Free Hugs -nimen saaneen näytelmän lopullisesta toteutuksesta vastasivat Metropolia ammattikorkeakoulun teatteri-ilmaisunohjaajaopiskelijat.

Näytelmä toteutettiin hanketta varten suunnitellulla Noodi-työkalulla, minkä ansiosta se voitiin käsikirjoittaa lähes kokonaan verkossa.

Käytännössä prosessi eteni niin, että ensin me kaikki 17-25-vuotiaat osallistujat tapasimme Kaupunginteatterin tiloissa ja pohdimme projektin aikataulua ja suoritustapaa. Jo tuolloin meille selvisi, että kokonaisen näytelmän kirjoittaminen ei tulisi olemaan kovin helppo tehtävä. Miten voisimme toteuttaa tämän niin, että jokainen osallistuja saisi äänensä kuuluviin?

Näytelmä päätettiin koostaa kolmesta erillisestä, muutaman henkilön kirjoittamasta tarinasta. Seuraavien parin viikon aikana huomasimme, että pystyisimme myös linkittämään tarinoita keskenään. Eri tyylisistä tekstimassoista alkoi muodostua tarina!

Kaikkiaan käsikirjoitusurakka kesti noin kaksi kuukautta. Pienistä tekniikan temppuiluista huolimatta Noodi-järjestelmä toimi loistavasti. Työkalun perustoiminnot ovat  tuttuja verkon monilta keskustelualuilta, mutta ne on jalostettu sopimaan paremmin pitkien tekstien kirjoitukseen ja muokkaukseen.

Yksi suurimmista internetin tarjoamista mahdollisuuksista on sen uskomaton kyky saada suuri määrä ihmisiä yhteen. Noodi ei toki ole ensimmäinen saati viimeinen sovellus, jonka avulla voidaan luoda yhteisöllisiä projekteja. Esimerkiksi suomalainen wreckamovie-palvelu on jo parin vuoden ajan koonnut yhteen elokuvien tekemisestä innostuneita ihmisiä. Tulevaisuudessa elokuvien, näytelmien ja jopa kirjojen tekijöiksi voidaan luetella suuri määrä ihmisiä, jotka eivät kentien koskaan ole tavanneet silmätysten.

Kaikista visioista huolimatta huomasin, ettei mikään ole vielä onnistunut korvaamaan oikeaa tapaamista muiden ihmisten kanssa. Näimme käsikirjoitusryhmämme kanssa muutaman kerran ja noiden tapaamisten aikana koko projekti näytti sykähtävän usean harppauksen eteenpäin.

Ehkä verkkoyhteisöjen hyvä puoli onkin vain se, että niissä kuka vain voi osallistua työhön oman aikataulunsa ja osaamisensa mukaan. Virtuaalisten ryhmien huono puoli on tosin se, etteivät monet osallistujat jaksa olla aktiivisia kovin pitkään. Tämän takia luovan ryhmän tulisikin tavata ainakin muutaman kerran kasvotusten, jotta osallistujat saataisiin taas innostumaan työstään. Tulevaisuudessa videopuhelut voivat auttaa tässä asiassa, mutta kehittyneinkään teknologia ei tuskin korvaa kaikkea oikeassa maailmassa tapahtuvaa kanssakäymistä.

Tulevaisuutta odotellessa voitte käydä katsomassa historiallista näyttämötaidetta Helsingin Kaupunginteatterissa. Sen jälkeen voittekin hypätä verkkoon ja kirjoittaa entistäkin paremman käsikirjoituksen Noodin sivuilla.

Ja niin tietotekniikkajätti Apple julkisti jälleen uuden tuotteen. Tiedätte kyllä, mistä puhun. Siitä uutisoitiin kaikissa mahdollisissa medioissa: TV:ssä, internetissä, radiossa ja painetuissa lehdissä. Jos kyseessä olisi ollut vaikkapa Samsungin tai Sonyn uusi kännykkämalli, ei uutinen tuskin olisi päässyt suomalaisiin päivälehtiin asti. Mutta kun kyseessä on Apple, kaikki on ilmeisesti sallittua.

IPhone 4 ei ole mullistava puhelin. Se on vähän pienempi kuin edellinen malli ja siinä on kivemman näköisiä ohjelmia. Nyt iPhonella voidaan jopa soittaa videopuheluita. Tämä ominaisuushan on ollut esimerkiksi Nokian puhelimissa jo vuosikaudet. Applen ihmepuhelimella ei voi edes soittaa näköpuheluita normaalissa 3G-verkossa, vaan ainoastaan langattomassa lähiverkossa.

Miksi ihmeessä lehtien pitää kertoa tällaisista laitepäivityksistä? Kerrotaanko maamme suurimmissa päivälehdissä yhtä innokkaasti Windows-käyttöjärjestelmän korjaustiedostoista? Tai Nokian lukuisista uutuuspuhelimista?

Onko miljardiluokan suuryrityksen tuotteista kertominen mainostamista vai journalismia? Ja vastaus on tietenkin: Kumpaakin.

Apple on malliesimerkki yrityksestä, joka on hoitanut oman pr-työnsä ansiokkaasti. Osa kunniasta kuuluu tosin niille tuhansille innokkaille Apple-fanaatikoille, jotka jaksavat kirjoittaa Applen jokaisesta pienestäkin laite- tai ohjelmauudistuksesta blogeihinsa. Ei kuitenkaan voida vähätellä sitä, kuinka yksi yritys on onnistunut viime vuosina niin hyvin laitteidensa suunnittelussa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, kuinka tehokkaita nuo laitteet ovat – tai edes paljon puhutuista käyttäjäkokemuksesta ja helppokäyttöisyydestä.

Kyse on tarpeiden luomisesta. Apple on nimittäin yhtiö, joka luo kuluttajille unelmia. Koska ihmiset ovat vuosituhansien aikana keksineet, miten elintärkeitä fyysisiä tarpeita tyydytetään, joutuvat yritykset keksimään jatkuvasti uusi henkisiä tarpeita, joita meidän täytyy ruokkia.

Kuka esimerkiksi ajatteli parikymmentä vuotta sitten, että on ehdottoman tärkeää tietää, mitä juuri nyt tapahtuu maailmalla? Radiouutisten ja Arvi Lindin kuuntelu riitti useimmille vallan mainiosti. Nyt ihmiset klikkailevat viidentoista minuutin välein verkkolehtien sivuja ja tarkistavat, ettei mikään uutispommi varmasti ole jäänyt väliin.

Apple on iskenyt juuri tähän suoneen. Se julisti kosketusnäytöllisen iPhonen vuonna 2007 ja siitä lähtien kaikki pieninäyttöiset ja näppäimelliset puhelimet ovat näyttäneet vanhanaikaisilta. Seuraavana vuonna yhtiö julkisti puhelimeensa pienohjelmien markkinapaikan App Storen ja äkkiä jokaisessa uutuuspuhelimessa pitää olla erillinen Facebook-sovellus ja mahdollisuus paikallistaa itsensä kotikaupunkinsa kartalta. Tämän vuoden alussa Apple julkisti iPad-lukulaitteen. Ja yht’äkkiä meidän on aivan pakko pystyä katsomaan elokuvia kiiltävältä kosketusnäytöltä työmatkallamme.

Ja joka kerta kun Applen toimitusjohtaja Steve Jobs astuu julkisuuteen kertomaan seuraavasta ihmelaitteesta, journalistit suoltavat omenapropagandaa tai päivittelevät, mitä ominaisuuksia laitteesta tällä kertaa puuttuu. Lopputulos on kuitenkin sama: Apple saa paljon julkisuutta ja sen myynti kasvaa.

Niin inhottavalta ajatukselta kuin se saattaa kuulostaakin, ovat suuryritykset osa maailmaamme, josta myös journalistit kertovat. Yritykset luovat uutta siinä missä kansakunnat. Useat yritykset ovat jopa vaikutusvaltaisempia kuin kansallisvaltiot. Koska Apple on vieläpä onnistunut innostamaan niin useita ihmisiä puhumaan tuotteistaan, vertailemaan niiden ominaisuuksia ja purkamaan jokaisen iPhone-mallin pieniksi palasiksi nähdäkseen, kuinka monella ruuvilla laitteen akku on kiinnitetty, eivät journalistit pysty sivuuttamaan yhtiön laiteuudistuksia.

Eivät muotilehdetkään voi toki alkaa boikotoida suuria merkkivaatteita menettämättä samalla lukijoitaan. Tuotteiden esittelyyn sitoutumattomien lehtien tulisi kuitenkin pohtia, missä vaiheessa yrityksen tuotteista uutisoiminen menee mainostamisen puolelle.

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan Applen tuotteita. Tai oikeastaan rakastan niiden luomia tarpeita ja halusin ruokkia pientä sisälläni asuvaa tekniikkafriikkiä. Lopulta päädyn kuitenkin aina samaan lopputulokseen. En tarvitse iPhonea, iPadia tai muitakaan iLaitteta, koska niiden luomat tarpeet ovat perustaltaan teennäisiä.

Saan kuitenkin haaveilla niistä ja lukea uutisia niiden ominaisuuksista. – Ja miettiä vielä kerran uudelleen, pitäisikö minun kuitenkin hankkia se ihana iPad.

Opinnäytetyön esittelytilaisuus pidettiin korkeimman hallinto-oikeuden istuntosalissa (Kuva: Teuvo Arolainen)

Pitkän urakan jälkeen sain viimein helmikuun alussa opinnäytetyöni valmiiksi. Tutkimukseni tavoitteena oli selvittää, miten korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) päätöksestään laatima tiedote ja sen herättämät reaktiot näkyivät verkko- ja printtilehtien uutisoinnissa.

Tutkimani tiedote koski paljon tunteita herättänyttä päätöstä, jossa Sipoon kunnan maita siirrettiin Helsinkiin. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi 15.1.2008 antamassaan päätöksessä kaikki hallituksen hyväksymästä  rajamuutoksesta tehdyt valitukset. Yhden valituksen takana oli Sipoon kunta.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen myötä Helsingin kaupungin pinta-ala kasvoi noin 30 neliökilometrillä vuoden 2009 alussa.

Opinnäytyön loppupäätelmien mukaan päätöksestä julkaistu tiedote oli jonkin aikaa selkeä tiedonlähde verkkolehdille. Toisaalta oikeuden viestintästrategia mahdollisti myös sen, että kummankin kunnan poliittiset vaikuttajat osasivat kommentoida päätöstä tuoreeltaan heti sen ilmestyttyä.

Ja hanakasti he näyttivät sitä kommentoivankin, kuten seuraavat näytteet todistavat:

– Päätös on käsittämätön. Se on kuolinisku demokratialle ja laillisuusperiaatteelle Suomessa. (Sipoon puolesta -yhdistyksen varapuheenjohtaja STT:n uutisessa 15.1.2008)

– Voidaan kysyä, asummeko enää oikeusvaltiossa. (Sipoon kunnanvaltuusto puheenjohtaja Kristina Lyytikäinen Hufvudstadsbladetissa 16.1.2008; käännös)

– Kaupunkirakenteen kannalta se on erittäin merkittävä päätös. (Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen Helsingin Sanomissa 16.1.2008)

Edessä uhkia ja mahdollisuuksia

Tutkimuksen tulos todisti, että varsinkin verkkolehdet kopioivat helposti kokonaisia lauseita suoraan tiedotteista. Tässä piilee tietenkin selkeä vaara journalistiselle puolueettomuudelle. Voittoa tavoittelevien yritysten tiedotteet ovat nimittäin oikeastaan aina koostettu puolueellisen näkökulman mukaan.

Tiedotustoiminnan ammattimaistuminen ei ole kuitenkaan kaikissa tapauksissa yhtä ongelmallista. Toki esimerkiksi korkeimmalla hallinto-oikeudellakin on tiedotteissaan tietty agenda ajattavanaan, mutta tällöin kyseessä ei ole ainakaan rahan tavoittelu.

Uskon, että myös tavalliset kansalaiset kiinnostuisivat helpommin politiikasta, jos valtion virastot osaisivat kertoa tulevista laeista, päätöksistä ja suunnitelmista kansankielisillä tiedotteilla. Hyvässä tiedotteessa haluttu asia kerrotaan selkeästi ja ilman turhaa jargoniaa.  Täytyy silti muistaa, että journalistit tarttuvat silti helpommin niihin päätöksiin, jotka synnyttävät yhtä paljon kiihkeitä mielipiteitä kuin Lounais-Sipoon “valtaus”.

Tehdessäni tutkimustani mietin, olisiko tutkittu tapaus enää laisinkaan ajankohtainen. Huolehdin onneksi aivan turhaan. Perjantaina 26.2.2010 hallinto-oikeus päätti viimein, että Helsinki saa pulittaa saamistaan maista Sipoolle 7,9 miljoonaa euroa – varsin pienen summan siis.

Ja miten reagoivat Sipoon päättäjät?

– Täysin tyrmistyttävä päätös. Se on vastoin oikeustajuani. (Sipoon kunnanvaltuuston puheenjohtaja Christel Liljeström Helsingin Sanomissa 27.2.2010.)

Internetin keskustelupalstoilla on viime päivinä käyty kovaa vääntöä Kaarina Hazardin Iltalehdessä julkaistusta kolumnista. Facebookiin on syntynyt ryhmiä niin kolumnistin erottamisen puolesta kuin sitä vastaankin. Myös Hazardin faniryhmä on saanut joukon uusia jäseniä.

Eikä kohu aivan tyhjästä noussut, sillä Hazard kuvaili edesmennyttä Tony Halmetta hyvin räväkin sanakääntein:

“Mies oli vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin ja hyvin sopi sinne muiden viihdetaiteilijoiden sekaan.”

Laitoin itse tämän kolumnin Iltalehden verkkosivuille ja voin tunnustaa, että epäilin jo tuolloin siitä koituvan äänekästä keskustelua. En toki uskonut, että asia paisuisi näinkin suuriin mittoihin. Kolumnista on tehty Julkisen sanan neuvostolle jo yli sata kantelua.

Kanteluissa purnataan erityisesti kolumnissa käytetyistä ilmaisuista, joiden koetaan loukkaavan Halmeen kunniaa. Julkisen sanan neuvoston mukaan vainajan kunniaa ei kuitenkaan voi loukata.

Omasta mielestäni Hazardin olisi pitänyt miettiä vähän tarkemmin, millaisin sanakääntein hän asiansa esittäisi. Omien sanojensa mukaan Hazard ei kirjoittanut Halmeesta, vaan siitä, miten Halmeesta mediassa kirjoitettiin. Kuolemansa jälkeen tämän ex-showpainijan elämästä uutisoitiin todellakin hyvin positiiviseen sävyyn. Osin aiheettomasta, osin aiheesta.

Halme herätti eläessään paljon ristiriitaisia mielipiteitä. Suomalaisissa lehdistöpiireissä on kuitenkin syntynyt kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan vainajia ei parane haukkua – ei ainakaan heti kuoleman jälkeen. Juuri tämän tavan mukaisesti lehdet lähtivät käsittelemään myös Halmeen kuolemaa ja tuloksena oli tarpeettoman ihailevia tekstejä.

Hazard toi siis kolumnissaan esille mielenkiintoisen ilmiön. Liian kärjistävä esitystapa ajoi keskustelun kuitenkin täysin väärään suuntaan.

Mäkihyppääjä Harri Olli ei pidä mediasta – ei ainakaan iltapäivälehdistä. Hyppääjän nuiva kanta on tullut selväksi monelle haastattelua halajavalle toimittajalle. Loppiaisena Iltalehdessä ilmestyi juttu, jossa toimittaja kertoi yrityksestään saada Olli avautumaan urastaan.

Toimittaja oli jopa lähettänyt etukäteen haastattelurungon maajoukkueen mediasuhteita hoitavalle henkilölle. Ei onnistunut, kysymykset olivat liian provosoivia. Totuuden nimessä täytyy myöntää, että jos heti haastattelun alussa kysytään, onko tilanne vastenmielinen, ei haastattelusta selviä ainakaan ilman huumoria.

Harri Olli ei ole säväyttänyt mäkikisoissa tällä kaudella, mutta hänen yksityiselämänsä lienee edelleen urheilu-uraa mielenkiintoisempi. Vuoden 2008 elokuussa hänet erotettiin mäkimaajoukkueesta pitkäksi venyneen ravintolaillan takia. Saman vuoden kesällä hän sai syytteet myös ylinopeudesta ja rattijuoppoudesta. Tuoreempi tapaus sattui viime vuoden marraskuussa, kun Olli aiheutti hämminkiä tappelemalla vaimonsa kanssa lahtelaisessa baarissa.

Mutta onko rattijuoppouksilla tai perheriidoilla jotain tekemistä Ollin uran kanssa? Totta kai on, esiintyyhän Olli osaltaan myös esikuvana urheilu-urasta haaveileville nuorille. Hänen ei tietenkään ole pakko avautua yksityiselämästään toimittajille, mutta ei pelkällä murjottamisellakaan kovin pitkälle pääse. Muut mäkimiehet ovat hoitaneet mediasuhteensa kunnialla kertomatta oikeastaan mitään perheestään.

Olli ei toki ole ainoa julkisuudessa ilmeisen vastentahtoisesti esiintyvä henkilö. Eduskunnan puhemies Sauli Niinistön vaimo Jenni Haukio ei ole avautunut lehdille suhteestaan – eikä oikeastaan mistään muustakaan. Eikä kyse ole nyt pelkästään iltapäivälehdistä, sillä Haukion linja on pitänyt myös esimerkiksi Helsingin Sanomien haastatteluissa.

Voisiko todellakin olla, etteivät jotkut ihmiset vain halua nähdä itseään lehtien sivuilla? Ihmisillä on toki oikeus pitää yksityisasiansa oman perheensä sisällä. Journalistien mielestä yksityisyyden suoja kuitenkin heikkenee, mitä korkeammassa virassa henkilö on. Tavallisen suomalaisen perheriidoilla ei ole mitään merkitystä valtakunnan tilaan, mutta esimerkiksi pääministerin (ja jopa eduskunnan puheenjohtajan) perhesuhteet vaikuttavat siihen, miten maata johdetaan.

Uskallan jopa väittää, että suurin osa suomalaisista katsoo kuitenkin mieluummin mäkihyppykisoja kuin Niinistön johtamaa eduskunnan istuntoa. Urheilijat eivät ehkä suoraan omilla teoillaan vaikuta politiikkaan, mutta he ovat silti esikuvia. Jopa Harri Olli.

Tässä sitä jälleen ollaan. Sivut on päivitetty ja pitäisi saada jotain järkevää kirjoitettua. Löydätte vanhoilla Pekonen.net-sivuilla ilmestyneet kirjoitukset vielä tämän linkin takaa. Käykää katsomassa, kun ne vielä toimivat.

Minkä takia päivitys? Syitä on useita, mutta päällimmäisenä on se, että sivujen tekniikka oli jo pahasti vanhentunutta. Nykyiset sivut mahdollistavat paremman arkistoinnin, enkä joudu koodaamaan kaikkea alusta alkaen. Tämä tarkoittaa sitä, että minun on helpompi tehdä sivuille päivityksiä. Pitäkäämme siis pieni hiljainen hetki noille kauan (2007-2010) palvelleille sivuille.

Uusien sivujen myötä siirrän tämän blogin fokusta pois oman tylsän elämäni selittämisestä. Sitä vartenhan on Facebook. Tulevissa päistyksissä pohdin muun muassa median ja internetin ihmeellisyyksiä ja muita viestinnän alaan liittyviä kummallisuuksia, ja ehkä vähän myös elämääni…

Malttamattomimmat ovatkin jo huomanneet, että sivujen rakenne on pysynyt periaatteessa ennallaan. Sivut on jaettu viiteen eri osa-alueeseen: blogiin, yhteystietoihin, ansioluetteloon, työnäytteisiin sekä valokuvat ja grafiikka -osioon. Kaikki työnäytteet-sivuilla esitellyt jutut ovat ilmestyneet jossain julkaisussa. Valokuvat ja grafiikka -sivujen kuvista taas vain osa on ilmestyneet julkisesti. Siitä vain sivuja pläräämään! Lisää päivityksiä tulossa pian!

PS. Pistäkää kommentteja sivujen ulkonäöstä.